Ajattelin kirjoittaa vähän valokuvaajan jännityksestä samalla, kun julkaisen uusia kuvia. En tiedä onko ilmiö tuttu kaikille kuvaajille, mutta ainakin itselleni se on melko todellinen. Kyseessä on vähän samanlainen suorituspaine, kuin esiintyvien henkilöiden ramppikuume. Vaikkei häävalokuvaaja olekaan itse päivän aikana esillä, niin hänen tekemät kuvansa näkyvät yleensä ainakin kahdelle suvulle ja laajalle kaveripiirille.

Ramppikuume ilmenee moninaisin tavoin. Keikan alussa on huoli siitä, että kaikki tarvittava tavara on mukana, pukeutuminen sopivaa, kerkeää paikalle sovittuun aikaan jne. Samalla mielessä pyörii kaikki asiat, jotka olisi hyvä muistaa kuvata talteen. Joskus olosuhteet, kuten sade tai pimeät juhlatilat aiheuttavat mietteitä.

Joku vuosi sitten ajattelin, että tämä menee varmasti ohi sitten kokemuksen myötä. Nyt taidan tietää, ettei se mene enkä oikeastaan haluakkaan sen menevän. Jännityshän kertoo siitä, että taidan oikeasti välittää kuvauksen lopputuloksesta ja siitä, että hääkuvausasiakkaani saavat laadukkaita kuvamuistoja. Tunne on tottakai epämiellyttävä, mutta palkkio sen voittamisesta on moninkertaisesti suurempi.

Näiden kuvien ottaminen jännitti ehkä tavallista enemmän. Kuvaus tapahtui nimittäin lapsuuden/nuoruuden kotikonnuillani Karstulassa/Pylkönmäellä ja oli ensimmäinen laatuaan. Kotikenttäetu ei tässä tapauksessa ollut mitenkään kiva asia, vaan niskaan puski melkoiset näyttämisen paineet. Ovathan Karstuset juuri heitä, jotka ovat saattaneet jotain kautta nähdä ensimmäisiä joskus 10 vuotta sitten ottamiani kuvia. :s

No mutta, kuten aina ennenkin, päivä lähti rullaamaan ja kun työn touhuun pääsi, niin olokin rentoutui ja pystyin keskittymään tarinan kertomiseen kuvilla. Pari oli supermukava ja helpotti toki sekin osaltaan.

Valmiiseen settiin kertyi kuvia jotain päälle 700, joten näiden 30 valitseminen niiden joukosta oli aika haastavaa. En ole ollenkaan varma, että ovatko nämä parhaat, mutta näihin päivän tarina tuntui tiivistyvän aika kivasti.